Heute zog sich die Freiläuferin, die sich selbst auch Heldin ihres eigenen Lebens nennt, keine Laufschuhe an. Stattdessen ließ sie ihre Füße in der Sonne baumeln. Schließlich muß auch eine Laufheldin mal die Füße hochlegen...
Mittwoch, 16. Juli 2014
Füße baumeln lassen
Heute zog sich die Freiläuferin, die sich selbst auch Heldin ihres eigenen Lebens nennt, keine Laufschuhe an. Stattdessen ließ sie ihre Füße in der Sonne baumeln. Schließlich muß auch eine Laufheldin mal die Füße hochlegen...
BALD!
Bald erscheinen an dieser Stelle meine Blogbeiträge auf DEUTSCH! Ja, so bald ich Zeit für irgend etwas anderes habe, als fürs Laufen...
Ich beeile mich - großes Läuferehrenwort!
Ich beeile mich - großes Läuferehrenwort!
Dienstag, 15. Juli 2014
Maali on vain yksi etappi
Oli taas aamu. Oli taas olo, ettei huvittanut. Sankaritar ihmetteli suuresti, mistä tämä valtava, jatkuva vastus. Miksi juoksemisesta oli tullut työtä juuri nyt. Miksi siitä puuttui keveys, ilo ja onnistumisen tunne?
Viimeisen kahden vuoden aikana ja miksei jo sitä ennen, koko pitkän vauvaputken aikana, Sankaritar oli oppinut yhden asian erinomaisesti: tunnelikatseen ja putkiaivoisuuden. Tai positiivisesti sanottuna hän oli oppinut keskittymään olennaiseen.
Silloin, kun joku asia ei huvittanut, piti vain laittaa silmät kiinni ja sukeltaa läpi.
Olo oli silloin vähän kuin mutavesiesteen edessä Cross Challengeissa. Kilpailussa oli ollut haiseva mutainen vesilammikko, joka piti uida päästä päähän juoksuvaatteissa ja kengissä, tietenkin. Keskelle allasta oli laitettu laidasta laitaan puunrunko juuri veden rajaan niin, että sen alta ei päässyt muuten kuin sukeltamalla.
Oli siis vain laitettava silmät kiinni ja menoksi!
Kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajan elämässä oli paljon asioita, jotka eivät olleet mukavia tai kivoja. Jotka eivät huvittaaneet tai olivat rasittavia. Ja silti ne oli vain tehtävä. Koska jos niitä ei tehnyt itse, niitä ei tehnyt kukaan. Elämä vain oli, eikä se ollut sellaista vain yksinhuoltajilla!
Lenkin alussa Sankaritar laski jokaisen kilometrin kohdalla, 10,5 km, 9 km, 8 km perille. Kunnes hän huomasi kuinka raskasta oli ajatella kokonaisen tunnin ajan vain yhtä: maalia. Joskus tuo ajatus oli lohdullinen. Joskus se suhteutti matkaa. Mutta tuona aamuna se rajoitti Sankarittaren ajatuksia. Tuntui, kuin ajatus maalista olisi jarruttanut matkaa jostain sieltä kahdeksan kilometrin takaa - kuin hylkivä magneetti.
Silloin Sankaritar päätti, että nyt vain juostaan. Ei mietitä sen kummemmin.
Juoksen, en ajattele. Askel, toinen, kolmas.
Sankaritar huomasi, kuinka askel muuttui keveämmäksi. Ja matka muuttui sitäkin helpommaksi, kun hän sijoitti maalin yhdeksi ohikulkevaksi vaiheeksi pitkän matkan varrelle. Juoksua olisi sitä ennen ja sitä olisi sen jälkeen. Maalilla ei ollut merkitystä. Maali ei enää ollut raja, lukko, pysähdys, stoppi.
Niin, maali oli vain yksi etappi.
Viimeisen kahden vuoden aikana ja miksei jo sitä ennen, koko pitkän vauvaputken aikana, Sankaritar oli oppinut yhden asian erinomaisesti: tunnelikatseen ja putkiaivoisuuden. Tai positiivisesti sanottuna hän oli oppinut keskittymään olennaiseen.
Silloin, kun joku asia ei huvittanut, piti vain laittaa silmät kiinni ja sukeltaa läpi.
Olo oli silloin vähän kuin mutavesiesteen edessä Cross Challengeissa. Kilpailussa oli ollut haiseva mutainen vesilammikko, joka piti uida päästä päähän juoksuvaatteissa ja kengissä, tietenkin. Keskelle allasta oli laitettu laidasta laitaan puunrunko juuri veden rajaan niin, että sen alta ei päässyt muuten kuin sukeltamalla.
Oli siis vain laitettava silmät kiinni ja menoksi!
Kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajan elämässä oli paljon asioita, jotka eivät olleet mukavia tai kivoja. Jotka eivät huvittaaneet tai olivat rasittavia. Ja silti ne oli vain tehtävä. Koska jos niitä ei tehnyt itse, niitä ei tehnyt kukaan. Elämä vain oli, eikä se ollut sellaista vain yksinhuoltajilla!
Lenkin alussa Sankaritar laski jokaisen kilometrin kohdalla, 10,5 km, 9 km, 8 km perille. Kunnes hän huomasi kuinka raskasta oli ajatella kokonaisen tunnin ajan vain yhtä: maalia. Joskus tuo ajatus oli lohdullinen. Joskus se suhteutti matkaa. Mutta tuona aamuna se rajoitti Sankarittaren ajatuksia. Tuntui, kuin ajatus maalista olisi jarruttanut matkaa jostain sieltä kahdeksan kilometrin takaa - kuin hylkivä magneetti.
Silloin Sankaritar päätti, että nyt vain juostaan. Ei mietitä sen kummemmin.
Juoksen, en ajattele. Askel, toinen, kolmas.
Sankaritar huomasi, kuinka askel muuttui keveämmäksi. Ja matka muuttui sitäkin helpommaksi, kun hän sijoitti maalin yhdeksi ohikulkevaksi vaiheeksi pitkän matkan varrelle. Juoksua olisi sitä ennen ja sitä olisi sen jälkeen. Maalilla ei ollut merkitystä. Maali ei enää ollut raja, lukko, pysähdys, stoppi.
Niin, maali oli vain yksi etappi.
Montag, 14. Juli 2014
Sairaspäivä
Sankaritar heräsi kurkku kipeänä. Ennen kuin hän avasi silmänsä, Sankaritar tunnusteli oloaan: johtuiko huono ja vetämätön olo flunssasta, vaiko illalla Saksan jalkapalloilijoille karjutuista riemunhuudoista, vaiko sittenkin niistä kuohuviinilasillisista?
Tuntui kuin rahtijuna olisi ajanut yöllä Sankarittaren ylitse. Olo oli kertakaikkisen runneltu. Keuhkoja poltti.
Sankaritar päätti jättää lenkin väliin, vaikka ohjelmassa luki "14 km, joista 8 km maratonvauhtia". Oli vaikeaa hyväksyä epäonnistumisen tunne. Se, ettei kyennyt pitämään kiinni ohjelmasta. Suututti!
Syyttäjä tuli taas kylään: Hah! Toinen viikko vasta alkamassa ja sinä olet jo sairas! Mitäs jos tämä kestää ja olet vaikka koko viikon flunssainen? Et millään selviä maratonista tällä tavalla!
Sankaritar pakotti järjen peliin ja sanoi syyttäjälle: Anna olla! Syytä vain, mutta minäpäs en kuuntele. Otan tämän päivän rennosti. Sitä paitsi elämä on otettava muutenkin päivä kerrallaan. On ihan turha stressata huomisesta, josta en tiedä vielä yhtikäs mitään!
Iltaa kohden olo parantui, eikä kurrkuakaan enää kirvellyt.
Sankaritar oli voittanut tämän erän.
Tuntui kuin rahtijuna olisi ajanut yöllä Sankarittaren ylitse. Olo oli kertakaikkisen runneltu. Keuhkoja poltti.
Sankaritar päätti jättää lenkin väliin, vaikka ohjelmassa luki "14 km, joista 8 km maratonvauhtia". Oli vaikeaa hyväksyä epäonnistumisen tunne. Se, ettei kyennyt pitämään kiinni ohjelmasta. Suututti!
Syyttäjä tuli taas kylään: Hah! Toinen viikko vasta alkamassa ja sinä olet jo sairas! Mitäs jos tämä kestää ja olet vaikka koko viikon flunssainen? Et millään selviä maratonista tällä tavalla!
Sankaritar pakotti järjen peliin ja sanoi syyttäjälle: Anna olla! Syytä vain, mutta minäpäs en kuuntele. Otan tämän päivän rennosti. Sitä paitsi elämä on otettava muutenkin päivä kerrallaan. On ihan turha stressata huomisesta, josta en tiedä vielä yhtikäs mitään!
Iltaa kohden olo parantui, eikä kurrkuakaan enää kirvellyt.
Sankaritar oli voittanut tämän erän.
Sonntag, 13. Juli 2014
Lepopäivän vaellusta
Sankaritar kutsui itseään uhmakkaasti Sankarittareksi, koska oli päättänyt olevansa juuri sitä: oman elämänsä hallitsija. Kovin usein hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä.
Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttää oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, joka oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina sinä vain huudat kuin mikäkin komentoora! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskeneen Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
Hassua oli, ettei riittämättömyyden tunne lannistanut ja pakottanut luovuttamaan. (Niin, miten kolmen pienen lapsen äiti olisi voinut luovuttaa?) Päinvastoin se vain vahvisti uhmaa - mitä vähemmän tuntui sankarilliselta, sitä itsepäisemmin Sankaritar piti kiinni nimestään.
Millään muulla elämän osa-alueella riittämättömyyden tunne ei ollut niin vahva, kuin lastenkasvatuksessa. Päivittäin oli koettava pettymystä ja epäonnistumista. Ja tällä näyttämöllä tanssahteli erityisen ketterästi Sankarittaren kiusaajista ivallisin, Syyttäjä.
Syyttää oli äiti-roolin jatkuva seuralainen. Se oli melkein kuin kiinni kasvanut siiamilainen kaksonen, joka oli mahdoton erottaa tästä kyseisestä naisen roolista. Itsesyytöksestä luopuminen, olisi tarkoittanut samalla jonkinasteista välinpitämättömyyttä lapsia kohtaan. Eikä äiti voinut olla välinpitämätön. Se olisi ollut äidin vastakohta - epä-äiti.
Aina sinä vain huudat kuin mikäkin komentoora! (Syyttäjä oli napannut sanan Sankarittaren esikoisen suusta, koska oli huomannut sen iskeneen Sankarittareen erityisen tehokkaasti.) Päivästä toiseen lasten täytyy vain toimia, kun sinä komennat. Sinulla ei ole koskaan tarpeeksi aikaa heille! Jokaiselle erikseen. Ei ihmekään, että he ovat välillä niin hankalia! He kaipaavat huomiota. Et riitä! Et riitä! Et kerta kaikkiaan riitä!
Sitä suurempi nautinto Sankarittarelle oli viikonlopun vaellus kahdestaan esikoisen kanssa. Vain äiti ja poika ja Elben hiekkakivivuoristo. Poika imi huomiota kuin sieni, ja nautti jokaisesta hetkestä täysillä. Sankaritarkin onnistui olemaan läsnä, nauramaan, olemaan onnellinen, melkein huoleton.
Olemaan riittävä. Tuntemaan itsensä ihan vähän nimensä väärtiksi.
 |
| Mein eiserner Gustav |
 |
| Icke |
Samstag, 12. Juli 2014
Intervalleja
Kello oli 7 aamulla. Aurinko paistoi vienosti sumun takaa ja ilma oli vielä yllättävän kirpeä ollakseen keskikesän aamu. Lapset olivat isällään ja Sankaritar olisi saanut jäädä sänkyyn niin pitkäksi aikaa, kuin hän olisi halunnut.
Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.
Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?
Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:
Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?
Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen vaheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.
Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää istesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.
Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.
Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.
Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.
Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!
Jos ei olisi ollut sitä treeniohjelmaa.
Onko tosiaan pakko nousta? Jos jäisin vielä vähäksi aikaa tänne peittojen alle, ottaisin kirjan käteen ja kahvin toiseen? Jos kerrankin haistattelisin vastuulle ja velvollisuudelle? Miksi minun pitää aina olla niin järkevä? Miksi minun pitää aina vain t-o-i-m-i-a?
Marttyyri oli herännyt tänä aamuna Sankarittaren vierestä. Ja silitteli nyt lohdullisen viekkaasti Sankarittaren päätä:
Aina piti vaan jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kuka kysyi minulta koskaan jaksoinko minä?
Kaikista Sankarittaren kiusaajista, Marttyyri oli ovelin. Sen ansoja oli vaikea vastustaa ja sen vaheellinen lohtu antoi hetkellistä helpotusta ruhjoutuneelle sielulle. Teki hyvää, kun joku huomasi mustelmat ja sitoi haavat.
Mutta Marttyyrin rohdot eivät koskaan parantaneet. Ne vain puuduttivat ja tekivät riippuvaiseksi. Sen lääkkeitä halusi aina uudestaan, lisää ja enemmän. Kunnes entisestä sankarista tai sankarittaresta oli jäljellä enää istesäälissä rypevä, niin mikäs muukaan, kuin marttyyri.
Aurinko oli tuona kyseisenä kesäaamuna onneksi vahvempi. Se sai Sankarittaren nopeasti liikkeelle. Hyvin harvoin Sankaritar oikeasti nautti siitä, ettei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Nyt Sankaritar sen jo muistikin: Oikeaa kidutusta ei olisi lähteä ulos tällaisella säällä, vaan nousta sängystä puolen päivän aikoihin ja tuntea turhauttava ajanhukan painolasti harteillaan.
Tänään oli vuorossa puolen tunnin intervallitreeni. Sai juosta vaihtelevaa vauhtia. Niin kovaa kuin jaksoi, sitten hidastella, nostattaa ja kiihdyttä, lönkystellä ja vetää täysillä.
Jostain syystä Sankaritar vierasti näitä treenejä erityisesti, mutta huomasi joka kerta uudelleen, kuinka vapauttavan vaihtelevia ne olivat.
Illalla lihaksissa tuntui. Se kertoi, että tätä treeniä tarvittiin lisää ja paljon!
Freitag, 11. Juli 2014
Kaksinjuoksua
Sankaritar vietti paljon aikaa yksin.
Hän teki työnsä yksin kotona, ei täydessä toimituksessa. Iltapäivisin ja iltaisin hänellä oli pienet lapset vahdittavana. Iltapäiväisin Sankaritar istui leikkipuistossa ja iltaisin lähes aina yksin kotona. Vapaailtoja hänellä oli lähinnä kahden viikon välein.
Sankaritar ei ollut tyytymätön järjestelyyn. Hän ei ollut katkera ja surukin oli suureksi osaksi jo väistynyt. Sankaritar oli kiitollinen siitä, että lapset asuivat hänen luonaan ja, että hän sattoi viettää niinkin paljon aikaa heidän kanssaan. Kaiken lisäksi vapaaviikonloput olivat pienten lasten äidille luksusta! Kuinka moni vanhempi sai säännöllisesti kaksi kokonaista lapsetonta päivää ja aikaa itselleen?
Mutta Sankaritar oli tottunut jakamaan elämänsä toisen aikuisen kanssa. Ja niin joskus harvoin Sankarittaren sydämessä itävä yksinäisyyden siemen nosti päätään. Oli aikoja, kun siemen versosi ja kasvatti mielen täyteen rikkaruohoja. Niiden seasta oli vaikea löytää sitä arvokasta hedelmää, minkä tämä erikoinen ja haastava elämänvaihe tarjosi.
Hetkittäisestä yksinäisyydestä riippumatta Sankaritar oli kahden viimeisen vuoden aikana tajunnut olevansa yksinjuoksija. Ei kohtalon jakelemana tilana. Vaan ennemminkin sisäisenä asenteena.
Yksinjuoksijaasenne näkyi monessa, mutta kaikista selkeimmin siinä, että Sankaritar tosiaan juoksi mielellään yksin.
Juostessaan yksin sai määritellä itse vauhdin, reitin ja ajankohdan. Ajatella rauhassa, käydä asioita läpi mielessään tai kuunnella musiikkia. Kukaan ei puuttunut tehtyihin päätöksiin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja.
Joskus Sankaritar epäili, että oli jo niin tottunut juoksemaan yksin, ettei enää edes osaisi jakamaan polkua toisen kanssa. Suostumaan siihen, että toinen haluaisikin juosta toista kautta, eri suuntaan tai vaikka pysähtyä ihailemaan maisemaa.
Perjantai todisti ainakin juoksun kannalta toista: Sankaritar lähti tunnin lenkille ystävänsä kanssa ja huomasi, kuinka hyvää vaihtelu teki!
Yksinjuoksija osasi sittenkin juosta vielä kaksinkin. Ainakin juosta.
Hän teki työnsä yksin kotona, ei täydessä toimituksessa. Iltapäivisin ja iltaisin hänellä oli pienet lapset vahdittavana. Iltapäiväisin Sankaritar istui leikkipuistossa ja iltaisin lähes aina yksin kotona. Vapaailtoja hänellä oli lähinnä kahden viikon välein.
Sankaritar ei ollut tyytymätön järjestelyyn. Hän ei ollut katkera ja surukin oli suureksi osaksi jo väistynyt. Sankaritar oli kiitollinen siitä, että lapset asuivat hänen luonaan ja, että hän sattoi viettää niinkin paljon aikaa heidän kanssaan. Kaiken lisäksi vapaaviikonloput olivat pienten lasten äidille luksusta! Kuinka moni vanhempi sai säännöllisesti kaksi kokonaista lapsetonta päivää ja aikaa itselleen?
Mutta Sankaritar oli tottunut jakamaan elämänsä toisen aikuisen kanssa. Ja niin joskus harvoin Sankarittaren sydämessä itävä yksinäisyyden siemen nosti päätään. Oli aikoja, kun siemen versosi ja kasvatti mielen täyteen rikkaruohoja. Niiden seasta oli vaikea löytää sitä arvokasta hedelmää, minkä tämä erikoinen ja haastava elämänvaihe tarjosi.
Hetkittäisestä yksinäisyydestä riippumatta Sankaritar oli kahden viimeisen vuoden aikana tajunnut olevansa yksinjuoksija. Ei kohtalon jakelemana tilana. Vaan ennemminkin sisäisenä asenteena.
Yksinjuoksijaasenne näkyi monessa, mutta kaikista selkeimmin siinä, että Sankaritar tosiaan juoksi mielellään yksin.
Juostessaan yksin sai määritellä itse vauhdin, reitin ja ajankohdan. Ajatella rauhassa, käydä asioita läpi mielessään tai kuunnella musiikkia. Kukaan ei puuttunut tehtyihin päätöksiin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja.
Joskus Sankaritar epäili, että oli jo niin tottunut juoksemaan yksin, ettei enää edes osaisi jakamaan polkua toisen kanssa. Suostumaan siihen, että toinen haluaisikin juosta toista kautta, eri suuntaan tai vaikka pysähtyä ihailemaan maisemaa.
Perjantai todisti ainakin juoksun kannalta toista: Sankaritar lähti tunnin lenkille ystävänsä kanssa ja huomasi, kuinka hyvää vaihtelu teki!
Yksinjuoksija osasi sittenkin juosta vielä kaksinkin. Ainakin juosta.
Donnerstag, 10. Juli 2014
Joustavuus
Joku oli sanonut Sankarittarelle, että maratontreenissä piti pitää joustavuudesta huolta. Lihasten joustavuudesta. Siitä, ettei akillesjänne napsahtanut yhtäkkiä poikki. Että askel olisi joustava. Ja treeniohjelma - jos tuli yllätyksiä matkan varrelle.
Sankarittarella ei ollut kovin elastinen olo.
Tuntui, kuin ei olisi taipunut mihinkään. Akillesjänne tuntui sekin aivan liian lyhyeltä. Herätessään hän huomasi kiristelleensä yöllä hampaita.
Näinkö tämä alkaa? Päiviä on takana tasan kolme ja minulla on jo kireät lihakset ja stressi!
Sankaritar oli hyvä noudattamaan ohjelmia ja sääntöjä. Hänellä oli kohtalaisen hyvä itsekuri. Se vain oli. Se oli yksi Sankarittaren hyvistä puolista.
Mutta kaikella elämässä oli kääntöpuolensa.
Sankarittarella oli taipumus muuttua kireäksi ja joustamattomaksi havitellessaan jotain tavoitetta. Silmille ilmestyi hevosen silmälaput, sellaiset, jotka estivät häiriötekijöitä. Mieleen muodostui helposti lokeroita ja ruutuja, joilla oli läpäisemättömät seinät. Sellaiset, jotka eivät missään tapauksessa joustaneet. Jos eteen tuli jokin yllättävä este, Sankaritar meni helposti paniikkiin. Tai ainakin ahdistui.
Olet oikea taulukkopää! Kireä hikipinko! Sinulla on kontrollipakkomielle!
Sankaritar oli ensin olevinaan kuulematta Syyttäjän haukkuja. Mutta päätti sitten olla nielemättä sellaisia syytöksiä. Hän oli käynyt liian kovan koulun, antaakseen Syyttäjän kohdella häntä niin röyhkeästi ja epäoikeudenmukaisesti.
Kuulepas Syyttäjä! Viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut sitä sun tätä kontrollista ja otteen hellittämisestä. En ole enää se sama stressaaja, kuin ennen. Olen joustavampi. Olen armollisempi. Elämässä ei yksinkertaisesti voi hallita kaikkea. Mukana on aina riskitekijöitä, esteitä ja yllätyksiä. Olen yllättänyt jopa itseni - monessa mielessä. Mutta olen oppinut rentoutumaan sanomalla: elämä on! Olen kirjoittanut tästä aiheesta paljon. Etkö muista?
Syyttäjä kohautti olkapäitään. Mutta miksi sitten kiristelet öisin hamapita? Se kysyi, ennen kuin häipyi.
Sankaritar jäi pohtimaan Syyttäjän sanoja. Ja sitä, oliko hän tosiaan palaamassa vanhoihin uriinsa, taulukkoineen, listoineen, kaikkineen.
Sankaritar päätti, ettei ollut.
Kyse oli ainoastaan vastuuntuntoisesta valmistautumisesta maratonille. Niin pitkä kilpailu oli otettava tosissaan. Niin sanoivat kaikki kokeneet juoksijat. Mutta elämä, maratontreeni mukaan lukien, oli sekin otettava sellaisena, kuin se tuli.
Piti tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä annettiin.
Ja niin Sankaritar jätti sen kummemmat pähkäilyt ja suuntasi joogaan. Siellä saisi ainakin venyttää kaikki viimepäivien treenin tuomat kireydet taivaan tuuliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä - tai ainakin ihan vähän joustavampana.
Sankarittarella ei ollut kovin elastinen olo.
Tuntui, kuin ei olisi taipunut mihinkään. Akillesjänne tuntui sekin aivan liian lyhyeltä. Herätessään hän huomasi kiristelleensä yöllä hampaita.
Näinkö tämä alkaa? Päiviä on takana tasan kolme ja minulla on jo kireät lihakset ja stressi!
Sankaritar oli hyvä noudattamaan ohjelmia ja sääntöjä. Hänellä oli kohtalaisen hyvä itsekuri. Se vain oli. Se oli yksi Sankarittaren hyvistä puolista.
Mutta kaikella elämässä oli kääntöpuolensa.
Sankarittarella oli taipumus muuttua kireäksi ja joustamattomaksi havitellessaan jotain tavoitetta. Silmille ilmestyi hevosen silmälaput, sellaiset, jotka estivät häiriötekijöitä. Mieleen muodostui helposti lokeroita ja ruutuja, joilla oli läpäisemättömät seinät. Sellaiset, jotka eivät missään tapauksessa joustaneet. Jos eteen tuli jokin yllättävä este, Sankaritar meni helposti paniikkiin. Tai ainakin ahdistui.
Olet oikea taulukkopää! Kireä hikipinko! Sinulla on kontrollipakkomielle!
Sankaritar oli ensin olevinaan kuulematta Syyttäjän haukkuja. Mutta päätti sitten olla nielemättä sellaisia syytöksiä. Hän oli käynyt liian kovan koulun, antaakseen Syyttäjän kohdella häntä niin röyhkeästi ja epäoikeudenmukaisesti.
Kuulepas Syyttäjä! Viimeisen kahden vuoden aikana olen oppinut sitä sun tätä kontrollista ja otteen hellittämisestä. En ole enää se sama stressaaja, kuin ennen. Olen joustavampi. Olen armollisempi. Elämässä ei yksinkertaisesti voi hallita kaikkea. Mukana on aina riskitekijöitä, esteitä ja yllätyksiä. Olen yllättänyt jopa itseni - monessa mielessä. Mutta olen oppinut rentoutumaan sanomalla: elämä on! Olen kirjoittanut tästä aiheesta paljon. Etkö muista?
Syyttäjä kohautti olkapäitään. Mutta miksi sitten kiristelet öisin hamapita? Se kysyi, ennen kuin häipyi.
Sankaritar jäi pohtimaan Syyttäjän sanoja. Ja sitä, oliko hän tosiaan palaamassa vanhoihin uriinsa, taulukkoineen, listoineen, kaikkineen.
Sankaritar päätti, ettei ollut.
Kyse oli ainoastaan vastuuntuntoisesta valmistautumisesta maratonille. Niin pitkä kilpailu oli otettava tosissaan. Niin sanoivat kaikki kokeneet juoksijat. Mutta elämä, maratontreeni mukaan lukien, oli sekin otettava sellaisena, kuin se tuli.
Piti tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, mitkä annettiin.
Ja niin Sankaritar jätti sen kummemmat pähkäilyt ja suuntasi joogaan. Siellä saisi ainakin venyttää kaikki viimepäivien treenin tuomat kireydet taivaan tuuliin ja aloittaa puhtaalta pöydältä - tai ainakin ihan vähän joustavampana.
Mittwoch, 9. Juli 2014
Kaksi kierrosta
Sankaritar mietti kaikenlaista juostessaan. Tuntui, kuin ajatus kulkisi paremmin, kun keho oli liikkeessä. Jumitus, ajatusten jatkuva ympyrässä kiertäminen, samojen asioiden traumaattinen toisto, hellitti juostessa. Ehkä juuri se veti aina uudelleen lenkkipolulle.
Hetken helpotus oli koukuttavaa.
Viimeisen kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.
Aluksi hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut, että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten suhtautuisi tapahtuneeseen.
Hän päätti olla Sankaritar.
---
Kello oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias, juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen, olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö, sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"
Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat.
Olet taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...)
Kaksikymmentäkaksi p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen treenin?!
Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija. Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.
No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!
---
Kello oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä tutkiskelua.
Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa! Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.
Hyvän ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä. Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.
Yhden ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää, ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin. Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.
Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita.
Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille, joka olisi kahden kierroksen lenkki.
Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.
Ja niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä, että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.
Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.
Hetken helpotus oli koukuttavaa.
Viimeisen kahden vuoden aikana oli ollut aikoja, jolloin Sankaritar oli kokenut olevansa kaikkea muuta kuin oman elämänsä hallitsija. Hän oli tuntenut itsensä haaksirikkoiseksi, tuuliajolle unohdetuksi. Hukkuvaksi.
Aluksi hän oli kokenut olevansa olosuhteiden uhri. Myöhemmin hän oli oppinut, että olosuhteille ei voinut mitään, mutta uhriksi ei tarvinnut jäädä. Tapahtui elämässä mitä tahansa, ihminen saattoi itse valita, miten suhtautuisi tapahtuneeseen.
Hän päätti olla Sankaritar.
---
Kello oli kahdeksan. Yksi lapsista, se keskimmäinen, villi nelivuotias, juoksi alasti ympyrää asunnossa: eteinen, olohuone, makuuhuone, eteinen, olohuone. Toiset yhtyivät leikkiin, ensin kaksi ja puolivuotias tyttö, sitten kuusivuotias esikoinen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: "Me ei mennä lastentarhaan, me ei mennä lastentarhaan!"
Kohta pitää päästä lähtemään, muuten ilma on liian kuuma tämän päivän pitkälle juoksulle. Työtkin odottavat.
Olet taas myöhässä niiden kanssa! Ihmiset ajattelevat, ettet tee enää mitään muuta, kuin juokset. Niin, ei ihmekään! Onko tällainen ajankäyttö oikeasti järkevää kolmen lapsen yksinhuoltajalle? Vaiko kenties laiskuutta ja pakoilua? (Helou Syyttäjä, long time no see...)
Kaksikymmentäkaksi p-i-t-k-ä-ä kilometriä. Miksi hitossa Berliinistä piti tulla joku ihmeen sademetsä juuri sinä päivänä, kun aloitin tämän haasteellisen treenin?!
Sankarittaren mielessä kuiskailevia ääniä oli Syyttäjän, Masentajan ja Marttyyrin lisäksi vielä yksi: Marisija. Marisija oli ennen majaillut Sankarittaren kotona, eikä vain käynyt kylässä kuten nyt. Silloin joskus ammoisina aikoina, kun mieskin asui vielä saman katon alla. Asiat olivat olleet hyvin, mutta Sankaritar oli ollut sankaritar lähinnä marinassa. Oikea marinan mestari.
No niin, nyt se hulivili kiinni, vaatteet päälle, autoon. Jalka toisensa eteen, mars!
---
Kello oli 9:45, kun Sankaritar vihdoin pääsi lenkille. Jo ensimetreillä hän huomasi, ettei tämä ollut hyvä juoksupäivä. Polvissa tuntui. Lonkissakin taas, kuten eilen. Askel oli raskas. Oli hengästynyt olo. Melkein olisi voinut sanoa, että pyörrytti. Mutta se olisi ollut hysteeristä itsensä tutkiskelua.
Ei kai sitä pitänyt ihmetellä, kun ilmankosteus oli melkein 100 % ja lämpöä vajaat 30 astetta. Ponihännästä tippui jatkuvasti hikeä niskaan - ihan kuin olisi käynyt uimassa! Sankaritar ei ollut eläissään hikoillut yhtä paljon.
Hyvän ja huonon juoksupäivän tunnisti noin sadan ensimmäisen metrin sisällä. Huono juoksupäivä ei ollut juuri koskaan syy lopettaa. Olo saattoi nimittäin parantua loppua kohden. Yleensä se oli niin.
Yhden ainoan kerran viimeisen kahden vuoden aikana, Sankaritar oli keskeyttänyt juoksun. Noin puolentoista kilometrin kohdalla. Keho oli laittanut stopin. Kertakaikkisen. Sattui kylkeen ja mahaan. Sattuminen tuntui maitohapoilta, kyljen pistokselta. Mutta sellaiselta, joka ei mennyt millään pois. Mitään muita oireita ei ollut. Ei nuhaa, ei yskää, ei kurkkukipua. Juoksu oli vain mahdotonta ja Sankaritar palasi kotiin. Seuraavan päivänä Sankarittarella todettiin keuhkokuume.
Ei huvita. Ei huvita. Ei huvita.
Sankaritar huomasi hokevansa outoa mantraa, josta tuskin olisi apua jäljellä olevilla 18 kilometrillä. Sen hän tiesi itsekin. Onneksi oli hyvää musiikkia mukana. Se vei ajatukset muualle. Hän oli päättänyt juosta tänään perus 10,5 kilometrin lenkkinsä, mutta kahteen kertaan. Se olisi hyvää harjoitusta elokuun lopussa odottavalle puolimaratonille, joka olisi kahden kierroksen lenkki.
Sankaritar tiesi, että kaksi kierrosta oli usein psykologisesti vaikeampi juosta kuin yksi pitkä.
Ja niin oli myös tänään. Jännää oli kuitenkin se, ettei vaikein kierros ollutkaan toinen kierros, kun lihakset olivat väsyneet, vaan ensimmäinen! Mieli tökki, ärsytti, Masentaja kuiskaili kaikenlaista inhottavaa korvaan ja oman suorituksen esteenä oli jatkuva ajatus siitä, että sama matka pitäisi juosta vielä uudelleen.
Toisella kierroksella oli alusta asti voittajafiilis. Pätisikö se muuhunkin elämään kuin juoksuun, Sankaritar mietti.
Dienstag, 8. Juli 2014
Sankaritar, Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri
Aamulla lastenhuoneesta kuului kitinää. Yksi pikkuinen yski, itki ja huusi "äääääiiiiitttiiii!" Toisesta lastenhuoneesta kuului: "Äiti, sä oot kakka!"
Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.
Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!
Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.
Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.
Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.
Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.
Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.
Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!
Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"
Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.
Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.
Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.
Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.
Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.
Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.
Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.
Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?
Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.
Juoksu oli yksi niistä.
Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää!
Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!
Äiti avasi silmänsä, huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Siellä satoi kaatamalla. K-a-a-t-a-m-a-l-l-a. Tiellä virtasi puroja. Autot ajoivat hitaasti, eivät kai nähneet eteensä. Berliinin S-Bahnille, eli lähijunalle, rientävät ihmiset näyttivät kastuvan alhaalta päin, ennen kuin tuuli kerkesi kääntämään sateenvarjot ylösalaisin, antaen sateen kastella heidät ylhäältä.
Treeniohjelmassa lukee 70 minuuttia. Jes!
Yleensä tätä oman elämänsä Sankaritarta sateet eivät lenkillä juurikaan haitanneet. Hän oli todennut sen ylimääräiseksi motivaatiotekijäksi: minäpäs en olekaan mikään hyvän sään juoksija, hänellä oli tapana ajatella.
Oli rentouttavaa antaa mennä. Olla välittämättä hiestä ja paidan kastumisesta, kun vesi valui kuitenkin. Olla sisältä yhtä märkä kuin ulkoa.
Siinä oli jotain samaa, kuin hänen viime vuonna juoksemissaan estejuoksuissa Extreme Runissa ja Cross Challengissä. Kerrankin sai päästää kontrollin käsistä ja keskittyä vain juoksuun. Olla välittämättä sen kummemmin mudasta, kivusta, vesiesteistä, vettä tippuvista vaatteista tai sen jälkeen puhaltavasta hyytävästä tuulesta. Kohta olisi taas lämmin. Seuraavat kymmenen kilometriä hiekkadyyneillä pitäisivät siitä kummasti huolta.
Niin, sade oli ihan kivaa. Mut oikeesti! Tää on nyt vähän liikaa.
Sankaritar avasi parvekkeen oven samalla kun ukkonen jyrähti niin kovaa, että keittiöön ilmestynyt lapsi pelästyi. Parvekkeelta tuulahti sisään trooppisen paksu ilma. Sellainen käsin kosketeltavan kostea, joka haisee ummehtuneelta. Niin kuin eläintarhojen sademetsätaloissa.
Poika sanoi: "Mä en halua lastentarhaan. Mä en halua syödä mysliä. Mä en halua, että sä määräät. Mä en halua pukea." Luulin, että tämä vaihe olisi kohta koulun aloittavalla esikoisella jo ohi. Äidin elämä on täynnä yllätyksiä!
Kun lapset oli vihdoin puettu, liikkeelle karjuttu, rankkasateessa autoon tungettu, itse 20 metrin matkalla ovelta autolle litimäräksi kastuttu, sade loppui. Jep! Kuin taikanappia painamalla, sillä samaisella sekunnilla, kun Sankaritar veti auton oven kiinni perässään, aurinko tuli esiin. Auton ikkunat alkoivat höyrystyä kosteudesta."Äiti, mulla on kuuuuuuuuma!"
Sankaritar ei kuitenkaan olisi sankaritar, jos hän suostuisi uskomaan universumin tehneen pilan hänen kustannuksellaan. Ei, Sankarittaren kustannuksella ei pilailtu. Tai jos pilailtiin, Sankaritar nauroi itse kovimmin.
Tämä oman elämänsä Sankaritar oli nimittäin oppinut viimeisen kahden vuoden aikana kaikenlaista. Yksi tärkeimmistä opeista oli ollut, ettei hän enää suostunut kuuntelemaan sisäisiä kuiskailijoita. Niitä tyrannisoivia rooleja, niitä tukahduttavia vastarannankiiskejä, jotka tekivät vaikeasta elämästä vieläkin vaikeampaa. Nuo kiusaajat olivat Syyttäjä, Masentaja ja Marttyyri.
Sankaritar oli jäänyt puolitoista vuotta sitten kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun mies oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Suhteesta hän oli saanut tietää tasan kaksi vuotta sitten.
Siltä istumalta Sankaritar oli aloittanut juoksuharrastuksensa.
Nyt kaksikymmentä kiloa laihempana ja kolmen kilometrin sijaan kolmeakymmentä tavoittelevana juoksijana hän saattoi katsella taaksepäin ja tarkastella tuhansia juostuja kilometrejä ja jokaista otettua askelta voimauttavana, eteenpäin vievänä. Sankaritar oli itkenyt, nauranut, ollut epätoivoinen, onnellinen, raivokas, vihainen, kiitollinen juostessaan ja oppinut siinä sivussa paljon elämästä.
Sinnikkyydestä, sitkeydestä, sisusta.
Siitä, ettei luovuteta, ennen kuin ollaan perillä. Sittä, että kestävyyttä saattoi harjoittaa ja oppia. Itseä saattoi kehittää ja voimistaa. Omia ajatuksia pystyi muovata samalla tavalla kuin kehoa: Sankaritar ei ollut suostunut uhrin rooliin, itsesäälin loukkuun, itse määriteltyyn ahdistavaan vankilaan.
Ei, Sankaritar oli rikkonut rajoja. Irrottanut kahleensa itse. Puhunut itselleen uudet rajat. Esimerkiksi sellaisen, että hän kyllä pystyisi juoksemaan maratonin. Miksi ei pystyisi?
Hän oli uskaltanut ottaa riskin ja tavoitella onnea - olosuhteista huolimatta. Vielä oli matkaa tasapainoiseen onneen, sellaiseen, joka ei heitellyt päivän mittaan ja jota pakahduttava suru ei välillä varjostanut, mutta joka päivä Sankaritar huomasi olevansa jostain kiitollinen. Monestakin.
Juoksu oli yksi niistä.
Sankaritar huokasi ja hymyili. Senkin Marttyyri! Etpäs onnistunut. En usko väitettäsi, että minulle muka aina käy näin. Vaatteet kuivuvat tuota pikaa saatuani lapset tarhaan ja sitten onkin mitä ihanin juoksusää!
Ja niin Sankaritar juoksi tunnollisesti ohjelmassa vaaditut 70 minuuttia. (Tarkemmin ottaen 73 minuuttia.) Vauhti oli jostain syystä hidas, olo hieman tökerö ja juoksu tuntui sekä polvissa, että lonkissa. Mutta 12 km oli 12 km ja nyt hän saattoi vetää ruksin jo toisen päivän yli. Enää 81 päivää jäljellä - hurraa!
Montag, 7. Juli 2014
Treeni alkaa levolla
Tänään on elämäni ensimmäisen maratonin 12-viikkoisen treenijakson ensimmäinen päivä.
28. syyskuuta 2014 odottaa suuri 42 kilometrin koitos: kuuluisa Berliinin maratoni.
Olo on positiivisesti jännittynyt. Vatsassa on perhosia.
Viimeisen kuukauden aikana olen valmistautunut treenikauden alkuun sillä, että olen nostanut viikottaista kilometrimäärääni noin 30 kilometristä vajaaseen viiteen kymmeneen. Se on vaatinut paljon aikaa (4-5 h per viikko): yhden 20 km lenkin, kaksi kymmpiä ja yhden lyhyemnän, yleensä noin 7 km palautumislenkin. Tämän lisäksi olen käynyt joogassa hoitamassa lihaksia ja välillä vahvistamassa niitä salilla tai body pumpissa.
Nyt saa kaikki ylimääräinen jäädä. Aikaa on enää vain juoksemiseen ja joogaan, josta en luovu.
Viimeisen neljän viikon aikana on ollut huikeeta huomata, kuinka kehoa ja kuntoa voi kasvattaa ja treenata hyvin yksinkertaisesti. Noin neljän viikon aikana olen huomannut seuraavia muutoksia:
- Nopeuteni kympillä kasvaa suhteessa viikottaiseen kilometrimäärääni. Pystyn juoksemaan nyt nopeampaa ja etenkin pidempiä etäisyyksiä sellaista vauhtia, mitä ennen jaksoin juosta vain lyhyesti. Enkä ole juossut näiden viikkojen aikana minkäänlaisia intervalli-lenkkejä tai muutenkaan tietoisesti määritellyt lenkkien nopeuksia.
- Pitkät kahdenkymmenen kilometrin lenkit ovat muuttuneet helpommiksi. Loppua kohden lihaksiin ei enää satu. Lenkki kyllä tuntuu, mutta jaksan yleensä vielä kohtottaa nopeutta loppua kohden. Tietenkin olo on aina päiväkohtaista, mutta kokonaisuudessaan huomaan, kuinka lihakset ovat tottuneet juoksemaan kaksi tuntia putkeen.
Nyt sitten pitäisi vain tuplata. Vaikka treeniohjelmani mukaan, en juoksekaan kuin 35km. Mutta itse maratonilla pitäisi juosta kahdenkympin lenkin päälle vielä toiset 22 kilometriä!
Näkemäni kehitys antaa kuitenkin toivoa, että myös se on mahdollista!
Ensimmäinen treenipäivä alkaa muuten LEVOLLA. (Oli hyvin vaikeaa olla pukematta lenkkivatteita aamulla päälle, kun vein lapsia tarhaan, eikä myöskään lähteä salille!)
Treeniohjelmani niille, joita kiinnostaa:
(Puoliksi saksaksi, puolisksi suomeksi. Kirjoitan tällaisia muistilappuja ja listoja usein miten sekakielellä.)
Jos sinulla on kritiikkiä, vinkkejä tai ehdotuksia koskien treeniohjelmaani, otan niitä mielelläni vastaan, joko kommenteissa tai yksityisviestissä: frauanniberlin@gmail.com!
28. syyskuuta 2014 odottaa suuri 42 kilometrin koitos: kuuluisa Berliinin maratoni.
Olo on positiivisesti jännittynyt. Vatsassa on perhosia.
Viimeisen kuukauden aikana olen valmistautunut treenikauden alkuun sillä, että olen nostanut viikottaista kilometrimäärääni noin 30 kilometristä vajaaseen viiteen kymmeneen. Se on vaatinut paljon aikaa (4-5 h per viikko): yhden 20 km lenkin, kaksi kymmpiä ja yhden lyhyemnän, yleensä noin 7 km palautumislenkin. Tämän lisäksi olen käynyt joogassa hoitamassa lihaksia ja välillä vahvistamassa niitä salilla tai body pumpissa.
Nyt saa kaikki ylimääräinen jäädä. Aikaa on enää vain juoksemiseen ja joogaan, josta en luovu.
Viimeisen neljän viikon aikana on ollut huikeeta huomata, kuinka kehoa ja kuntoa voi kasvattaa ja treenata hyvin yksinkertaisesti. Noin neljän viikon aikana olen huomannut seuraavia muutoksia:
- Nopeuteni kympillä kasvaa suhteessa viikottaiseen kilometrimäärääni. Pystyn juoksemaan nyt nopeampaa ja etenkin pidempiä etäisyyksiä sellaista vauhtia, mitä ennen jaksoin juosta vain lyhyesti. Enkä ole juossut näiden viikkojen aikana minkäänlaisia intervalli-lenkkejä tai muutenkaan tietoisesti määritellyt lenkkien nopeuksia.
- Pitkät kahdenkymmenen kilometrin lenkit ovat muuttuneet helpommiksi. Loppua kohden lihaksiin ei enää satu. Lenkki kyllä tuntuu, mutta jaksan yleensä vielä kohtottaa nopeutta loppua kohden. Tietenkin olo on aina päiväkohtaista, mutta kokonaisuudessaan huomaan, kuinka lihakset ovat tottuneet juoksemaan kaksi tuntia putkeen.
Nyt sitten pitäisi vain tuplata. Vaikka treeniohjelmani mukaan, en juoksekaan kuin 35km. Mutta itse maratonilla pitäisi juosta kahdenkympin lenkin päälle vielä toiset 22 kilometriä!
Näkemäni kehitys antaa kuitenkin toivoa, että myös se on mahdollista!
Ensimmäinen treenipäivä alkaa muuten LEVOLLA. (Oli hyvin vaikeaa olla pukematta lenkkivatteita aamulla päälle, kun vein lapsia tarhaan, eikä myöskään lähteä salille!)
Treeniohjelmani niille, joita kiinnostaa:
(Puoliksi saksaksi, puolisksi suomeksi. Kirjoitan tällaisia muistilappuja ja listoja usein miten sekakielellä.)
Jos sinulla on kritiikkiä, vinkkejä tai ehdotuksia koskien treeniohjelmaani, otan niitä mielelläni vastaan, joko kommenteissa tai yksityisviestissä: frauanniberlin@gmail.com!
Montag
|
Dienstag
|
Mittwoch
|
Donnerstag
|
Freitag
|
Samstag
|
Sonntag
|
||
1.
(28.) |
RUHE
|
70 min D
|
22km RD
|
Joga
|
60 min DL/ SPORT
|
30 min Tempo/
Wandern
|
WANDERN
|
|
2.
(29.) |
14km (8 marathon tempo)
|
65 min DL
|
24km RD
|
Joga
|
RUHE
|
70 min DL
|
RUHE
|
|
3.
(30.) |
75 min DL
|
RUHE
|
RUHE
|
Joga
|
60 min RD/ SPORT
|
10km
city nacht
|
25kmRD
|
|
4.
?
?
(31.)
|
RUHE
(lastenvahti-ongelmia) |
10km intervall/
fahrspiel
|
16 km (davon ca 10 in
marathon-tempo)
|
Joga
(babysitter!!)
|
60min
RD
|
28km RD
BABY-SITTER!!
|
60min RD
|
|
5.
(32.) |
RUHE
(Annin vapaa vko)
|
65min DL
|
10km
intervall/
fahrtspiel
|
75min Marthon-tempo
|
8 km sprint/
Tempo
|
30km RD
|
RUHE
|
|
6.
(33.) |
1:30 h RD
|
45' - 60' TD
|
40' RD
|
Joga/
40' D
|
1:30h
RD
|
2:00 h RD
|
RUHE
|
|
7.
(34.) |
RUHE
|
70' D
|
1:30 h RD
|
Joga
|
60' D
(sport)
|
5 x 1000m TD
|
2:30 h/25k RD
|
|
8.
(35.) |
RUHE
|
60' D
|
2 h RD
|
Joga/
6 x 1000m TD
|
60' D
|
RUHE
|
Mercedes Benz
Halbmarathon
|
|
9.
(36.) |
RUHE
|
45' Tempo/
fahrtspiel
|
60min D
|
Joga
|
RUHE/
Sport
|
60' RD
|
30km RD
|
|
10.
(37.) |
40' RD
|
RUHE
|
30km RD
|
Joga
|
60' RD
|
RUHE
|
40 min RD (anschließend
3steigerungen)
|
|
11.
(38.) |
30 min D
|
60' Tempo/
fahrtspiel
|
RUHE
|
Joga
|
30 min RD
|
2 h RD
|
RUHE
|
|
12.
(39.) |
RUHE
|
ca 10 km
(Marathon-tempo)
|
35min RD
|
Joga/ 20min RD
|
RUHE
|
20' RD
|
Marathon!
|
|
RD = Ruhiger Dauerlauf SD
= Schneller Dauerlauf
TD = Tempolauf D
= Dauerlauf
Abonnieren
Posts (Atom)